Mikä on erityislapsi?
Sitä sanotaan, että diagnoosi tekee virallisesti erityisen.
Miksi sitten tuntuu, että diagnoosi tekee juurikin vähemmän erityisen?
Jo lapsena vaaditaan tietynlaista käytöstä.
Vaaditaan, että on hiljainen, kohtelias ja kuuliainen.
Koulussa hoidetaan hommat nätisti istuen pulpetissa ja häiritsemättä muiden työskentelyä.
Sitten, kun huomaa ettei jotain osaakkaan viitataan ja odotetaan hiljaa apua.
Kaupassa kuljetaan kiltisti vanhempien perässä eikä vaadita mitään.
Bussissa istutaan kiltisti penkissä eikä metelöidä.
Kylässä leikitään vieraiden kanssa kohteliaasti muut huomioonottaen ja lähdetään aina hymyillen heiluttaen kotiin.
Kotona siivotaan huone mukisematta.
Hoidetaan iltatoimet itsenäisesti ja mennään nukkumaan rauhallisesti jännittäen mitä kivaa huominen tuo tullessaan.
On liuta ystäviä ja pidetään minne ikinä mennään.
Entä, kun on erityislapsi?
Ei ole hiljainen eikä välttämättä kohtelias.
Töksäyttelee ajatuksensa ilmoille täysin avoimesti miettimättä miten se vastapuoleen vaikuttaa.
Koulussa on vaikea istua paikallaan, kun kivan väriset verhot houkuttelee koskettamaan.
Samalla kiinnostaa kurkistaa miltä käytävä näyttää luokan ikkunasta katsottuna.
Ja ne muut oppilaat.
Miten olisikin kiva kysellä heidän kuulumisiaan sen sijaan, että kuuntelisi opettajaa.
Ja täytyyhän myös opelle kertoa heti mitä ajattelee, kun hän jotakin kysyy tai sanoo.
Ja, jos pettyy omaan työskentelyynsä on aivan luonnollista raivostua, repiä työnsä ja heittää koulukirjat seinille.
Erityislapselle nämä asiat ovat luonnollisia, mutta muut katsovat kuin hullua.
"Lopeta tuo riehuminen" komentaa opettaja ja patistaa keräämään kirjat takaisin pulpettiin.
Kiukku vain yltyy.
Eikö tuo opettaja ymmärrä mitään.
Lapsihan vain ilmaisee itseään.
Muutkin oppilaat jo kyllästyvät ja opettaja lähtee viemään kiukuttelijaa rauhoittumaan muualle.
Siinä vaeltaessaan koulun käytäviä, koska ei kyennyt hillitsemään itseään ei takuulla mieti "olempa minä erityinen".
Kaupassa ei voi millään olla koskematta niihin kaikkiin jänniin tavaroihin.
Täytyyhän sitä tietää miltä mikäkin tuntuu.
Ja pian näkee sen.
Se on täydellinen.
Se on saatava.
Mutta ei.
Miksi ei?
Miksei juuri nyt saa sitä minkä niin kovasti haluaa.
Aletaan heitellä tavaroita ja huutaa.
Epäreilua "miksi sitten tulin ja näin, jos en voikkaan saada".
Punainen vihainen vanhempi kantaa sätkivän lapsensa pois kaupasta ja syyttelee miten häntä saa aina hävetä.
Tunteeko itsensä erityiseksi?
Kylässä ei tule toimeen vieraiden kanssa ja kotona huoneen siivoaminen tuntuu liian raskaalta.
Kun päivä on pulkassa ja illalla pitäisi mennä nukkumaan.
Tulee mieleen kaikki ne asiat mitkä olisi voinut tehdä ja ne pitää tehdä tietenkin heti.
Jälleen EI! Vihataan sitä sanaa.
Se saa tuntemaan itsensä niin arvottomaksi.
Ei ole oikeutta haluta mitään, tehdä mitään saati elää niinkun haluaa.
Ja kuitenkin puhutaan ERITYISENÄ!
Aikaa kuluu ja lapsi kasvaa fyysisesti, mutta henkisesti on kuitenkin edelleen se herkkä, pieni erityislapsi millä ei ole mahdollisuuksia normaaliin elämään.
Vuosien aikana pettyy elämään, pettyy aikuisiin, pettyy itseensä.
Näin syntyy Erityisaikuinen!
Se aikuinen, jonka pitää selvitä yhteiskunnassa.
Jonka pitää hankkia ammatti, asunto, sosiaalisuutta jne
Kun on kuitenkin sisimältään vain se halveksittu, arvoton ja epäonnistunut lapsi niin miten ihmeessä tuo kaikki onnistuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti