Isäkin häpeää?

Olenko niin epäonnistunut yksilö, että isänikin häpeää minua?
Vasta muutama vuosi sitten tapasin isäni ensimmäisen kerran.
Hän oli todella onnellinen ja sanoi haluavansa pitää yhteyttä, mutta nyt ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan.
Sattumalta löysin hänet Facebookista ja hän hyväksyi minut kaveriksi ensin.
Laitoin kuvia meistä mitä otettiin hänen käydessä luonani ensimmäistä kertaa.
Hän tykkäsi kuvista, mutta yhtäkkiä hän esti minut.
En saa häneen enää yhteyttä.
Ensin sain isän ja sitten taas menetin.
Kaikki mistä iloitsen katoaa yllättäen ja mystisesti.


Hänellä on uusi vaimo, mutta ei lapsia.
Isän vieraillessa meillä oli tämä vaimo ilmeisesti mustasukkainen.
Olisiko se vaimo voinut olla syy isän estoon?

Olen todella loukkaantunut ja pettynyt.
Millä oikeudella minä menetän isäni toistamiseen?
Kun katson omia lapsiani ja miestäni niin mietin vain miten onnekkaita he ovat, kun ovat saaneet isän.
Minulla oli vain äiti.
Eikä hänkään kyllä tuntunut äidiltä.
Olisiko tämä minun vaikea epäonninen elämäni osittain seurausta siitä, että tunsin vahvasti tulleeni hylätyksi jo lapsena?
Äiti kyllä yritti kaikkensa.
Ehkä liikaakin.
Siihen aikaan yleistyi vapaa kasvatus ja äiti ilmeisesti ymmärsi jotain väärin.
Rajat on rakkautta.
Minä olen elänyt turvattoman lapsuuden ilman yhtäkään aikuista, joka olisi antanut minun olla se pieni viaton lapsi ja määrännyt mitä voin ja mitä en tehdä.
Isän minä olisin tarvinnut.

Kateellisena katson, kuinka kaupassa käsikynkkää painattaa isä ja jo aikuinen tytär.
He juttelevat mukavia ja suunnittelevat joulua.
Minun jouluuni kuuluu vain minä, mieheni ja lapset.
Äiti ehkä tulee käymään.
Mutta mitään sukulaisten kokoontumisjoulua ei minun puolelta ole koskaan vietetty.
Miehen puolelta pari kertaa.
Joulu ventovieraiden keskellä oli kuitenkin minun henkiselle voinnille liikaa.

Päätän tämän pienen vuodatuksen sanoihin.
Olisipa minulla isä <3

Siivouspäivä

Se ainainen elämän kirous.

Miksi pitää siivota? Kysyy 7vuotias.

"Enhän minä ole edes sotkenut täällä"

Ainainen ongelma. 

Kukaan ei ole sotkenut, mutta koko koti on, kuin pommin jäljiltä.

Lapset vetoavat aina siihen, että siivosivat omat jälkensä.

Miten saisin heidät ymmärtämään, että siivoaminen on minulle yhtä vaikeaa, kun heillekkin.

Ei minuakaan huvittaisi siivota heidän jälkiään tai edes omiani.

Inhoan siivoamista. 

Lapsena haaveilin taikasauvasta, jolla saisi huoneen tiptop yhdellä lauseella.

Sellaiselle sauvalle olisi nytkin käyttöä.

Kun ei kykene hahmottamaan kokonaisuutta niin on äärimmäisen vaikeaa pitää siistinä kokonaista asuntoa. 

Helpointa on siivota pieni osa kerrallaan ja vain yhtä lajia. 

Esim kerätä pyykit ja viedä koneeseen. 

Mutta, kun kärsii hahmotushäiriöstä on äärimmäisen vaikeaa eritellä siitä sekasotkusta mitään.

Ja sitten se kaikki turha. 

Miten jokaikinen kerta, kun siivoaa löytyy kaikkea ylimääräistä ja turhaa? 

Mistä se kaikki tulee? 

Jos kerran järjestelee kotinsa niin, että kaikella on paikkansa mistä ilmestyy tavarat millä ei ole mitään paikkaa?

Sitä vaan siirretään tavaraa paikasta toiseen eikä saada minkäänlaista järjestystä aikaan.

Joskus tekisi mieli vaan pakata kaikki irtotavara samaan säkkiin ja heittää kaatopaikalle. 

Miten turhauttavaa onkaan siivoaminen. 

Lapset valittaa ettei jaksa, mutta jos he eivät jaksa niin kenen pitää kaikki hoitaa? 

Miten selittää maailmalle, että minä en osaa enkä kykene siivoamaan. 

En osaa organisoida enkä hahmottaa kodin perus järjestystä jostain hienosta sisustamisesta puhumattakaan.

Siivoojaa olen miettinyt. 

Mutta lainatakseni erään tuttavani kommenttia "pitää siivota ensin, jotta voi kutsua siivoojan" 

Erityislapsi, Erityisaikuinen

Mikä on erityislapsi?

Sitä sanotaan, että diagnoosi tekee virallisesti erityisen.

Miksi sitten tuntuu, että diagnoosi tekee juurikin vähemmän erityisen?

Jo lapsena vaaditaan tietynlaista käytöstä.

Vaaditaan, että on hiljainen, kohtelias ja kuuliainen.

Koulussa hoidetaan hommat nätisti istuen pulpetissa ja häiritsemättä muiden työskentelyä.

Sitten, kun huomaa ettei jotain osaakkaan viitataan ja odotetaan hiljaa apua.

Kaupassa kuljetaan kiltisti vanhempien perässä eikä vaadita mitään.

Bussissa istutaan kiltisti penkissä eikä metelöidä.

Kylässä leikitään vieraiden kanssa kohteliaasti muut huomioonottaen ja lähdetään aina hymyillen heiluttaen kotiin.

Kotona siivotaan huone mukisematta.

Hoidetaan iltatoimet itsenäisesti ja mennään nukkumaan rauhallisesti jännittäen mitä kivaa huominen tuo tullessaan.

 On liuta ystäviä ja pidetään minne ikinä mennään.

Entä, kun on erityislapsi?

Ei ole hiljainen eikä välttämättä kohtelias.

Töksäyttelee ajatuksensa ilmoille täysin avoimesti miettimättä miten se vastapuoleen vaikuttaa.

Koulussa on vaikea istua paikallaan, kun kivan väriset verhot houkuttelee koskettamaan.

Samalla kiinnostaa kurkistaa miltä käytävä näyttää luokan ikkunasta katsottuna.

Ja ne muut oppilaat.

Miten olisikin kiva kysellä heidän kuulumisiaan sen sijaan, että kuuntelisi opettajaa.

Ja täytyyhän myös opelle kertoa heti mitä ajattelee, kun hän jotakin kysyy tai sanoo.

Ja, jos pettyy omaan työskentelyynsä on aivan luonnollista raivostua, repiä työnsä  ja heittää koulukirjat seinille.

Erityislapselle nämä asiat ovat luonnollisia, mutta muut katsovat kuin hullua.

"Lopeta tuo riehuminen" komentaa opettaja ja patistaa keräämään kirjat takaisin pulpettiin.

Kiukku vain yltyy.

Eikö tuo opettaja ymmärrä mitään.

Lapsihan vain ilmaisee itseään.

Muutkin oppilaat jo kyllästyvät ja opettaja lähtee viemään kiukuttelijaa rauhoittumaan muualle.

Siinä vaeltaessaan koulun käytäviä, koska ei kyennyt hillitsemään itseään ei takuulla mieti "olempa minä erityinen".

Kaupassa ei voi millään olla koskematta niihin kaikkiin jänniin tavaroihin.

Täytyyhän sitä tietää miltä mikäkin tuntuu.

Ja pian näkee sen.

Se on täydellinen.

Se on saatava.

Mutta ei.

Miksi ei?

Miksei juuri nyt saa sitä minkä niin kovasti haluaa.

Aletaan heitellä tavaroita ja huutaa.

Epäreilua "miksi sitten tulin ja näin, jos en voikkaan saada".

Punainen vihainen vanhempi kantaa sätkivän lapsensa  pois kaupasta ja syyttelee miten häntä saa aina hävetä.

Tunteeko itsensä erityiseksi?

Kylässä ei tule toimeen vieraiden kanssa ja kotona huoneen siivoaminen tuntuu liian raskaalta.

Kun päivä on pulkassa ja illalla pitäisi mennä nukkumaan.

Tulee mieleen kaikki ne asiat mitkä olisi voinut tehdä ja ne pitää tehdä tietenkin heti.

Jälleen EI! Vihataan sitä sanaa.

Se saa tuntemaan itsensä niin arvottomaksi.

Ei ole oikeutta haluta mitään, tehdä mitään saati elää niinkun haluaa.

Ja kuitenkin puhutaan ERITYISENÄ!

Aikaa kuluu ja lapsi kasvaa fyysisesti, mutta henkisesti on kuitenkin edelleen se herkkä, pieni erityislapsi millä ei ole mahdollisuuksia normaaliin elämään.

Vuosien aikana pettyy elämään, pettyy aikuisiin, pettyy itseensä.

Näin syntyy Erityisaikuinen!

Se aikuinen, jonka pitää selvitä yhteiskunnassa.

Jonka pitää hankkia ammatti, asunto, sosiaalisuutta jne

Kun on kuitenkin sisimältään vain se halveksittu, arvoton ja epäonnistunut lapsi niin miten ihmeessä tuo kaikki onnistuu?

Kun olet erilainen

Kun et sovi joukkoon. 

Heräät aamulla yksinäisenä

Epätoivoisena, pettyneenä ja allapäin

Haluaisit vain olla niinkun muutkin.
Se harmaisiin pukeutuva tuulipukukansalainen tai kynämekossa keikistelevä uraohjus.
Haluaisit olla näkyvä ja toimelias persoona, mutta silti yksi muista ja sekoittua massaan. 

Sinusta puhuttaisiin työyhteisössä niinkun kenestä tahansa muustakin, mutta silti positiivisesti ja ihaillen.

Sinä saisit hyvää palautetta ja palattuasi töistä kotiin olisit niinkun kuka tahansa muukin äiti.
Laittaisit ruokaa ja siivoasit pintapuolisesti, sillä koti ei ole koskaan niin sotkuinen, että suursiivoukseen olisi tarvetta, muutakun jouluna.
Lapset olisivat kilttejä, mutta monipuolisia persoonia ja yhdessä työpäivän jälkeen teillä olisi kivaa puuhaa missä samalla kyselisitte puolin ja toisin päivän tapahtumista. 

Ehkä jotkut päivät menisi töiden jälkeen harrastuksissa ja ystävien tapaamisissa.
Eläisitte perus arkea ja elämää.
Miehesi olisi jalat maassa oleva tyyppi, joka ostaisi kukkia sillontällön muistuttaakseen miten kiva vaimo olet ja järjestäisi kerran kuussa teille yhteisen viikonlopun, jonka vietätte huoltaen parisuhdettanne.
Teillä olisi oma ihana talo mitä yhdessä sillointällöin remontoisitte ja vene millä pääsisi kesäksi mökille saareen.
Lapset voisivat kavereineen tulla yökylään tai jopa kesäksi mukaan.
Lapset pärjäisivät hienosti yhteisössä, kun yhteisössä ja heillä olisi edessä valoisa tulevaisuus.

Näin, jos olisit joku muu.
Et kuitenkaan ole kukaan muu.
Sinä heräät aamulla miettien miksi.
Toivot ettet enää heräisi sillä tämä maailma ei ole sinua varten.
Ihmiset eivät jaksa edes yrittää ymmärtää sinua.
He puhuvat kuinka helpompi olisi ilman sinua, kuinka helpompi olisi, jos sinunkaltaiset tajuaisivat kuolla. 

Sitähän sinäkin sisimmässäsi toivot, mutta et silti kykene tekemään sitä päätöstä.
Lapset tarvitsevat sinua.
Kai mieskin jollain tavalla rakastaa sinua, vaikka näethän sinä mitä kulutat hänet loppuun ja miten paljon enemmän hän ansaitsisi.
Mutta tämä on sinun elämäsi.
Sinulle ei jaettu parhaita kortteja.
Sinun täytyy yrittää selvitä niillä mitä on.
Sinä et voi muuttaa itseäsi, mutta voit oppia elämään itsesi kanssa.
Se vaatii aikaa, se vaatii uhrauksia.
Joskus se vaatii ihan liikaa.
Silloin toivot ettet enää heräisi.
Olet väsynyt tuottamaan pettymyksen itsellesi, läheisillesi ja ennenkaikkea yhteiskunnalle, missä sinulta vaaditaan tiettyä muottia mihin et kuitenkaan kykene asettumaan, vaikka kuinka haluaisit. Sinä olet hylkiö, olet se heikompi aines.
Sinä olet taakka tälle yhteiskunnalle.
Sinun lapsesi maksavat tukitoimineen satoja jopa tuhansia euroja ja sinä omine tukitoiminesi sen saman. 

Tätäkö se tulee olemaan aina? 

Kysyn jälleen miksi?
Mitä voin tehdä toisin?
Mitä voin muuttaa?
Mihin vaikuttaa? 

Kun aamulla herään en herää iloisena työpäivään.
En herää iloisena arkeen miettien mitä sitä tänään tekisi. 

Minä herään kysyen miksi?